Olen aina ajatellut olevani ihminen, joka löytää kaikesta jotain hyvää. Se on ollut salainen ylpeilynaiheeni, kun muut ovat haukkuneet kaupan paitaa. Ajattelen, että ainakin väri on kiva, vaikka se näyttäisikin päällä laskuvarjolta. Tätä uskomusta vahvempi on kuitenkin se, että olen parantumaton perfektionisti. Tietyissä asioissa höllennän sen pienen perfektionistin  otetta minusta, mutta siitäkin huolimatta en voi olla olematta tyytymätön, kun tekstiini jää kohta, jota halusin vielä hioa. Pakotan itseni jättämään sen rauhaan, sillä en olisi koskaan valmis. Voiko kuitenkaan ollan perfektionisti, joka vaatii kaikesta täydellisyyttä ja on siten hyvin nirso myös kaikelle sellaiselle, joka ei täydellisyyttä hiokaan, kun adjektiivina nirso sotii kaikkea optimistin ajattelumaailmaa vastaan?

Jos minulta kysytään, onko lasini puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä - no, vastaan janoni mukaan. Toissapäivänä päätin koota siskostani ylös hyvät ja huonot puolet. Säikähdin, kun huomasin, että löydän hänestä enemmän huonoja kuin hyviä luonteenpiirteitä. Missä vaiheessa kävi niin, että roikun kiinni niissä huonoissa puolissa, etten enää löydä hyviä? Toisen ihmisen heikkoudet ovat juurtuneet mieleeni ja tuskin jättäneet enää tilaa kaikelle sille hyvälle. Jos minulta siis kysytään, olenko optimisti vai pessimisti, menen lukkoon. En tiedä. Onko kukaan koskaan katsonut peiliin ja halunnut kääntää katseensa pois, koska on vaivautunut vieraan ihmisen takaisin tuijotuksesta? En tunne itseäni.