Rakas päiväkirja, istuin tänään tietokoneella. Istuin sen ääressä, kun maisema vaihtui ikkunan takana aamun ruskosta illan kajoon. Aurinko leikki leikkiään varjojen kanssa. Ja minä istuin haluamatta olla.

Minun on vakavissani sukellettava unien ovelaan maailmaan.

Viskaisin juuri pyykkikoriin farkkuni, jotka ovat yltäpäältä päiväkodin lasten kuolassa, räässä ja hiekkalaatikon hiekassa - jo kolmannet housuni, jotka ovat käyneet läpi saman kohtalon. Tet-jaksoni on käynnissä, enkä malta odottaa uutta päivää alle kolmivuotiaiden lasten parissa. (Huomatkaa ihmessä sarkasmi.)

Päiväkodinhoitaja, jonka nimeä en arvattavasti muista niistä kaikista lukuisista, sanoi, että työssä oppii paljon itsestään. Kaksi päivää ihmettelin, mitä nainen sillä oikein tarkoitti, mutta herätessäni yhtenä aamulla tajusin vihaavani sitä, että tiesin tarkalleen, mitä päivä toisi tullessaan. Halusin viivytellä nousemistani viimeiseen asti ja olla ajattelematta, kuinka ensiksi lapset ja hoitajat ovat ulkona tunnin, syövät, lapset ottavat päiväunet ja hoitajat nukuttavat, lapset syövät, menevät ulos jne. J-o-k-a  i-k-i-n-e-n  p-ä-i-v-ä. Ajatus saa minut voimaan pahoin.

Tiedän vallan maniosti, ettei tilanne poikkea paljoltikaan koulussa viettämistäni tunneista, mutta ainakin sieltä löytää joka päivä jotain uutta - siellä syödään uutta tietoa. Päiväkodissa lapsille jauhetaan päivä toisensa jälkeen sitä, kuinka sen ikäisten pitäisi jo osata laittaa kengännauhansa kiinni, kuinka pitäisi osata pureskella ruoka ja olla sotkematta, sanoa, milloin haluaa vessaan. En kestä.

Huomaan liiankin usein tuijottavani tapahtumia kuin olisin toisessa maailmassa, kuin olisin kuuro ja tulemassa hulluksi. Yllätyin vasta äskettäin, kuinka paljon itseäni eräässä kirjoittamassani lyhyessä tarinassa on - tulisin hulluksi, jos eläisin voimatta herätä siihen, etten tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Kaipaan yllätyksiä, käänteitä, jännitystä ja seikkailua. Haluaisin elää maailmassa, jossa voi tehdä mitä vain haluaa - voisin olla vaikka metsässä asuva haltija, jos niin haluisin. En halua hyväksyä sitä, että elämäni rajoittuu yhteiskunnan lakeihin. En halua, että tekemiseni määritellään kaikella, mitä saa ja ei saa tehdä. Täydellinen vapaus ei kovin järkevää olisikaan, en niin väitä, mutta minun ei silti täydy nauttia siitä, että elämäni riippuu muista ihmisistä. Minulla on oikeus päättää omasta elämästäni, en kuulu kenellekään muulle. En kuulu vanhemmilleni, Jumalalle enkä valtiolle.

Niinä hetkinä, kun arki tuntuu kylmältä ja harmaalta, karkaan mielikuvitusmaailmaani ja annan itseni unohtaa todellisuuden. Siellä mikään ei ole toistuvaa, minua ei pakoketa mihinkään eikä minua määritellä mihinkään ihmisluokkaan kuuluvaksi - ellen niin halua. Enkä koskaan ole yksin: minulla on aina itseni ja maailmani. Säälin niitä, jotka säälivät sen vuoksi minua.

Tiedän tämän olevan yksi niistä kausista, joiden kohdalle osuessa en saa aikaan mitään. Istun tietokoneeni ääressä etsien tekosyytä, miksi minulla ei ole aikaa kirjoittaa. Pelkään näpytteleväni aikaan vain surkeaa jätetekstiä, joksi kutsun myös näitä päiväkirjakirjoituksiani. Uskottelen itselleni tarvitsevani aikaa suunnitella sitä, mitä kirjoitan, vaikka tosiasiassa varaan suunnitteluun aikaa hädin tuskin viittätoista minuuttia. Olen kai jollain tapaa outo ihminen... Uskottelen itselleni opiskelleeni kokeeseen koko päivän, vaikka lukeminen olisikin ollut sen luontoista kuin viisi minuuttia kahden tunnin välein. En kai ole voinut myöntää itselleni olevani äärimmäisen laiska. Tapanani on lykätä asioita hamaan tulevaisuuteen ja lopulta unohtaa ne. Se on maneerini toimia. Roikun kiinni aikataulussani vain vaivoin. Tiedättekö sen tunteen, kun kävelee pitkin ohutta lankkua ja nopeuttaa vauhtiaan loppua kohden tietäen, ettei pieni horjuminen haittaa, koska perille voi aivan pian loikata? Se tunne seuraa minua kaikkialle. Hoidan asiat sitten kun on äärimmäisen pakko, teen tutkielmaa ja luen biologiaa aamuyöllä, kirjoitan ficciäni kello kymmenen illalla. Toisaalta tunnen saavani aikaan parempaa jälkeä ollessani väsynyt. Kai olen siinä tilassa herkempi kaikelle, en ole aivan täydessä järjessäni, jolloin mielessäni on enemmän tilaa luovuudelle. Joku sanoi, että krapula on luova tila. Onkohan näin? 

Olen aina ajatellut olevani ihminen, joka löytää kaikesta jotain hyvää. Se on ollut salainen ylpeilynaiheeni, kun muut ovat haukkuneet kaupan paitaa. Ajattelen, että ainakin väri on kiva, vaikka se näyttäisikin päällä laskuvarjolta. Tätä uskomusta vahvempi on kuitenkin se, että olen parantumaton perfektionisti. Tietyissä asioissa höllennän sen pienen perfektionistin  otetta minusta, mutta siitäkin huolimatta en voi olla olematta tyytymätön, kun tekstiini jää kohta, jota halusin vielä hioa. Pakotan itseni jättämään sen rauhaan, sillä en olisi koskaan valmis. Voiko kuitenkaan ollan perfektionisti, joka vaatii kaikesta täydellisyyttä ja on siten hyvin nirso myös kaikelle sellaiselle, joka ei täydellisyyttä hiokaan, kun adjektiivina nirso sotii kaikkea optimistin ajattelumaailmaa vastaan?

Jos minulta kysytään, onko lasini puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä - no, vastaan janoni mukaan. Toissapäivänä päätin koota siskostani ylös hyvät ja huonot puolet. Säikähdin, kun huomasin, että löydän hänestä enemmän huonoja kuin hyviä luonteenpiirteitä. Missä vaiheessa kävi niin, että roikun kiinni niissä huonoissa puolissa, etten enää löydä hyviä? Toisen ihmisen heikkoudet ovat juurtuneet mieleeni ja tuskin jättäneet enää tilaa kaikelle sille hyvälle. Jos minulta siis kysytään, olenko optimisti vai pessimisti, menen lukkoon. En tiedä. Onko kukaan koskaan katsonut peiliin ja halunnut kääntää katseensa pois, koska on vaivautunut vieraan ihmisen takaisin tuijotuksesta? En tunne itseäni.

Muistelin tänään sitä, kun istuin ilmeettömänä sängyssäni ja läpsäisin itseäni päähän. Halusin tietää, miltä tuntuu tulla lyödyksi päin kasvoja. Halusin tietää, miltä tuntuu lyödä itseään - suojautua ja hyökätä samaan aikaan. Näin jälkikäteen tapahtuma tuntuu hyvin idioottimaiselta ja naurettavalta, jopa häpeälliseltä. En kuitenkaan ole syntynyt häpeämään sitä, mitä minut on luotu tekemään. Uskon, että kaikella on tarkoitus, syy ja seuraus. Eikä minun ole tarkoitus ymmärtää sitä.