Viskaisin juuri pyykkikoriin farkkuni, jotka ovat yltäpäältä päiväkodin lasten kuolassa, räässä ja hiekkalaatikon hiekassa - jo kolmannet housuni, jotka ovat käyneet läpi saman kohtalon. Tet-jaksoni on käynnissä, enkä malta odottaa uutta päivää alle kolmivuotiaiden lasten parissa. (Huomatkaa ihmessä sarkasmi.)

Päiväkodinhoitaja, jonka nimeä en arvattavasti muista niistä kaikista lukuisista, sanoi, että työssä oppii paljon itsestään. Kaksi päivää ihmettelin, mitä nainen sillä oikein tarkoitti, mutta herätessäni yhtenä aamulla tajusin vihaavani sitä, että tiesin tarkalleen, mitä päivä toisi tullessaan. Halusin viivytellä nousemistani viimeiseen asti ja olla ajattelematta, kuinka ensiksi lapset ja hoitajat ovat ulkona tunnin, syövät, lapset ottavat päiväunet ja hoitajat nukuttavat, lapset syövät, menevät ulos jne. J-o-k-a  i-k-i-n-e-n  p-ä-i-v-ä. Ajatus saa minut voimaan pahoin.

Tiedän vallan maniosti, ettei tilanne poikkea paljoltikaan koulussa viettämistäni tunneista, mutta ainakin sieltä löytää joka päivä jotain uutta - siellä syödään uutta tietoa. Päiväkodissa lapsille jauhetaan päivä toisensa jälkeen sitä, kuinka sen ikäisten pitäisi jo osata laittaa kengännauhansa kiinni, kuinka pitäisi osata pureskella ruoka ja olla sotkematta, sanoa, milloin haluaa vessaan. En kestä.

Huomaan liiankin usein tuijottavani tapahtumia kuin olisin toisessa maailmassa, kuin olisin kuuro ja tulemassa hulluksi. Yllätyin vasta äskettäin, kuinka paljon itseäni eräässä kirjoittamassani lyhyessä tarinassa on - tulisin hulluksi, jos eläisin voimatta herätä siihen, etten tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Kaipaan yllätyksiä, käänteitä, jännitystä ja seikkailua. Haluaisin elää maailmassa, jossa voi tehdä mitä vain haluaa - voisin olla vaikka metsässä asuva haltija, jos niin haluisin. En halua hyväksyä sitä, että elämäni rajoittuu yhteiskunnan lakeihin. En halua, että tekemiseni määritellään kaikella, mitä saa ja ei saa tehdä. Täydellinen vapaus ei kovin järkevää olisikaan, en niin väitä, mutta minun ei silti täydy nauttia siitä, että elämäni riippuu muista ihmisistä. Minulla on oikeus päättää omasta elämästäni, en kuulu kenellekään muulle. En kuulu vanhemmilleni, Jumalalle enkä valtiolle.

Niinä hetkinä, kun arki tuntuu kylmältä ja harmaalta, karkaan mielikuvitusmaailmaani ja annan itseni unohtaa todellisuuden. Siellä mikään ei ole toistuvaa, minua ei pakoketa mihinkään eikä minua määritellä mihinkään ihmisluokkaan kuuluvaksi - ellen niin halua. Enkä koskaan ole yksin: minulla on aina itseni ja maailmani. Säälin niitä, jotka säälivät sen vuoksi minua.